Ei yhdeksän uutiset - Not the Nine O'Clock News

Sketsisarjojen tekeminen on sikäli taiteenlaji, että sellaiseen ei ihan riitä irtonenä, hassu peruukki ja hokema. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin kyllä sekin on joskus riittänyt... mutta jokin älyyn vetoava elementti siitä silloin kuitenkin jää pois.

Brittiläinen Ei yhdeksän uutiset/Not the Nine O'Clock News (1979-82) käyttää kyllä tiuhaan peruukkeja, mutta huumoria ei rakenneta pelkästään sille perustalle. Kyse on sananmukaisesti poliittisesti epäkorrektista televisio-ohjelmasta, joka asettaa säälittä naurunalaiseksi aikakauden kuumimmat vallanpitäjät, kuten Margaret Thatcherin, Jimmy Carterin, Menachem Beginin ja kuningatar Elisabetin. Toisaalta sarjan huumori saattaa perustua myös hassuun puhetyyliin, ulkomaalaisten tapojen pilkkaamiseen, slapstick'iin, överiksi meneviin lauluihin, pieruhuumoriin ja ylipäänsä vaikka mihin. Sarjan runsaudensarvi on huima, eikä ihme että se voitti aikanaan arvostetun Montreuxin Hopeisen Ruusun.

Jopa näin jälkeenpäin voi auliisti todeta, että sarja toimii yhä. Toki mukana on määrättömän paljon ajankohtaista materiaalia uutisista ja viihdemaailmasta, jotka eivät aukene enää, mutta koko sarjasta editoitu brikettiversio on aivan kuranttia tavaraa. Hauskaa on myös nähdä, miten nuoret Rowan Atkinson, Mel Smith ja Griff Rhys Jones remeltävät, kun tietää, mitä heistä sittemmin tuli. Atkinson siirtyi heti tämän sarjan jälkeen Mustan Kyynsä/The Blackadder kimppuun ja Smith & Jones tekivät itsestään vuosiksi tiimin erilaisiin Lunta tupaan -kombinaatioihin. Sarjan neljäs vakiokasvo Pamela Stephenson on myöhemmin keskittynyt enemmän psykologiaan.

Ei yhdeksän uutiset on selvästi jatkumoa Monty Pythonin perinnölle sekä rakenteensa että sisältönsä puolesta. Kuriositeettina John Cleese osallistui yhteen sketsiin silloisen Pitkän Jussin majatalon/Fawlty Towers (1975-79) Basil Fawltyn hahmossa. Sarjan nimi Not the Nine O'Clock News viittaa siihen seikkaan, että alunperin ohjelmaa esitettin BBC2:lla samaan aikaan, kun BBC1:ltä tulivat uutiset, 'The Nine O'Clock News'.

Ei yhdeksän uutiset olisi voinut saada kokonaan toisenlaisen ilmeen, mikäli alkuperäinen miehitys olisi säilytetty; samaa siinä ei ollut kuin Rowan Atkinson (sekä Chris Langham). Heidän rinnalleen ensimmäiselle kaudelle kiinnitettiin kuitenkin Mel Smith sekä Pamela Stephenson. Toisella kaudella Langham korvattiin Griff Rhys Jonesilla, joka oli esittänyt pieniä sivuhahmoja jo ensimmäiselläkin kaudella. Kaikkiaan sarjaa tehtiin neljä tuotantokautta (27 jaksoa). Suomessa sarjaan tutustuttiin vuonna 1982.

HBO hankki formaatin Amerikkaan ja tuotti siellä omaa versiotaan Not Necessarily the News (1982-90).

Lääkäri: I've got your results back from the lab, and you have the highest level of cholesterol they've ever seen.
Mies: Oh.
Lääkäri: I know this is premature, but when you die, would you consider leaving your body to me?
Mies: Well, obviously, if I can be of any help. For research purposes?
Lääkäri: No, I want to hang you in the garden so the blue-tits can peck at you.

Veijareita ja pyhimyksiä - The Persuaders!

Ollessani kesällä 1971 Ruotsissa kielikurssilla, pärähti isäntäperheen televisiosta eräänä iltana uuden Snobbar som jobbar -sarjan vetävä tunnusmusiikki, ja ruudussa nähtiin kaksi kilpaa ajavaa miestä ylellisissä autoissaan. Kilvanajo päätyy auton nokat vastakkain tasapeliin määränpäähotellin edustalle. Oma kotiinpaluuni koitti, ennnen kuin seuraava episodi esitettiin, mutta kaikeksi onneksi sama sarja käynnistyi vielä samana syksynä myös koti-Suomessa, ja näin tämän avausepisodin uudelleen.

Kyse oli uunituoreesta Veijareita ja pyhimyksiä/The Persuaders (1971-72) -sarjasta. Sarjan nimisuomennoksella viitattiin yllämainittujen autojen kuskeihin: Tony Curtisiin sekä Roger Mooreen. Tony Curtisilla oli takanaan pitkä ura elokuvan puolella. Rooleja oli ollut laidasta laitaan, mutta toki kaikki tunnistamme hänet myös miehenä, joka suuteli Marilyn Monroeta elokuvassa Piukat paikat/Some Like It Hot (1959) sekä Stony Curtisina yhdessä episodissa Kiviset ja Soraset/The Flintstones -sarjaa. Curtis oli hyvässä vedossa ennen Veijareita ja pyhimyksiä -sarjaakin ja jatkoi töitä pitkälle 2000-luvulle kuolemaansa saakka keräten yli sadan nimikkeen filmografian. Roger Moore filmaa yhä, mutta Veijareitten ja pyhimysten aikoihin rauta oli erityisen kuumaa: Pyhimys/The Saint oli juuri loppunut ja edessä siinsi James Bondin rooli. Siinä välissä oli hyvä irrotella tällaisella roolilla, jonka Moore osasi vaikka unissaan.

Sarjan tunnari on John Barryn käsialaa, ja se istuu ohjelmaan oikein hyvin. Kuvituksena esitellään rinnakkain kahta elämäntarinaa, kun kuvassa aletaan kelata auki amerikkalaisen Danny Wilden sekä brittiläisen lordi Brett Sinclairin elämää ja uraa lapsuudesta nykyisyyteen albumikuvien ja lehtileikkeiden (ja jaetun ruudun) avulla. Wilde on lähtöisin Bronxista ja kulkenut taipaleensa laivaston kautta Wall Streetille. Sinclair puolestaan on vanhaa aristokratiaa, Oxfordinsa käynyt entinen kilpa-ajaja sekä kilpahevosten omistaja. Kumpaistakin yhdistää se, että he ovat kansainvälisiä playboyta, mikä ei ole hassumpi virka sekään...

Ohjelman tyylilaji on kevyt toimintaseikkailu, mutta se on tehty varsin kepeään sävyyn unohtamatta huumoria. Huumori tässä tapauksessa on aika osoittelevaa kahden miehen keskinäistä kepittelyä, ja toinen toisensa taustakulttuurin piikittelyä. Makuasiahan se on, mutta itse pidin enemmän Roger Mooren hahmosta ja tyylistä.

Euroopassa ohjelmasta pidettiin, mutta Amerikassa se ei oikein lyönyt itseään läpi (tämä brittisarja joutui kilpailemaan toisen kanavan amerikkalaista Vaarallinen tehtävä/Mission Impossible -sarjaa vastaan), ja niinpä tuotanto keskeytettiin jo yhden kauden jälkeen (24 jaksoa). Se oli Mooren kannalta toki aivan hyvä juttu, koska hän saattoi näin keskittyä Bond-kauteensa. Moore oli sinänsä mukana Veijareita ja pyhimyksiä -sarjan tuotantotiimissä, kun he Amerikan markkinoita varten etsivät sikäläistä näyttelijää toiseen pääosaan. Ykkösvalinta oli Rock Hudson ja kakkosenakin oli vielä Glenn Ford, ennen Tony Curtisia. Sarja tuntuisi kuitenkin voittaneen tässä lopputuloksessa.

Danny Wilde: OK, come on, give me the map, let me be the navigator.
Lordi Brett Sinclair: Thank you, Daniel, I remember the last time we went to Berlin.
Danny Wilde: So?
Lordi Brett Sinclair: We were supposed to be going to Madrid.
Danny Wilde: Well, nobody's perfect, kid!
Lordi Brett Sinclair: Certainly not you.

Ystäväni avaruudesta - Mork & Mindy

Alienit - uhka vai mahdollisuus? Kylmän sodan melskeissä tuotettiin propagandatarpeisiin myös scifi-elokuvia, joissa Amerikanmaata uhkasi ulkoinen vaara. Näissä leffoissa se oli naamioitu ovelasti ulkoavaruudesta tulevaksi, mutta oikeampikin osoite oli selvillä... Usein ulkoavaruuden hyypiöt olivat näin ollen uhka ihmisten hyvälle elämälle näissä tieteiselokuvissa. Elokuvat olivat useammin ryppyotsaisia jännäreitä kuin hassutteluja. Vasta myöhemmin esimerkiksi Steven Spielbergin (Kolmannen asteen yhteys/Close Encounters of the Third Kind, 1977 ja E.T. - The Extra-Terrestrial, 1982) tai John Carpenterin Starmanin (1984) myötä tavattiin ystävällismielisiä muukalaisia (, joita sitten ihmiset vuorostaan ahdistelivat).

Myös televisiossa vaikkapa Muukalaiset/The Invaders (1967-68) ja V (1984-85) esittivät Maan ulkopuoliset uhkana. Mutta onhan töllöttimen historiassa ollut muunkinlaisia lähestymistapoja. Esimerkiksi sitcomin keinoin on voitu ottaa luupin alle tarkastelun kohteeksi meidän omituisia tapojamme, ja mikäs sen otollisempaa. Muun muassa sarjat kuten Mies Marsista/My Favourite Martian (1963-66), Ystäväni avaruudesta/Mork & Mindy (1978-82), Alf (1986-90) ja Kolmas kivi auringosta/3rd Rock from the Sun (1996-2001) ovat valjastaneet tilannekomedian keinovalikoiman käyttöönsä Maan ulkopuolisen tulijan tarkastellessa elämää täällä.

Tuolloin melkoisen tuntematon Robin Williams ilmestyi perhekomediasarja Onnen päivien/Happy Days (1974-84) viidennen tuotantokauden jaksoon 'My Favourite Orkan', joka oli nimiväännös aiemmasta Mies Marsista sitcom-sarjasta. Tarinassa Williamsin esittämä Mork aikoo viedä Richie Cunninghamin (Ron Howard) ihmisnäytteeksi omalle planeetalleen. Lopulta koko juttu kiertyy 'sitten minä heräsin' -tyyppiseksi jutuksi.

Morkin hahmo herätti kuitenkin ansaitsemansa huomion ja sai oman spin-off-sarjansa, jossa Mork siirrettiin Onnen päivien 50-luvulta nykypäivään (eli filmausaikakauden 70-80 -luvuille). Mork saapuu Maahan munanmuotoisella aluksellaan muassaan pomoltaan Orsonilta (äänenä Ralph James) saatu tehtävä tarkkailla elämää täällä. Sarjan kuluessa annetaan ymmärtää Orsonin todelliseksi vaikuttimeksi se, että hän vain halusi Morkin pois Ork-planeetalta, koska siellä huumori ei ole sallittua. Maassa Mork ystävystyy Mindy-nimisen tytön kanssa (Pam Dawber), ja tämä vie Morkin kotinsa ullakolle asumaan saatuaan selville Morkin todellisen alkuperän. Mindyn isä Fred (Conrad Janis) ei ole Morkin ulkoplanetaariudesta selvillä, mutta ei tietenkään katso suhdetta hyvällä missään tapauksessa varsinkin koska Morkin käytös on peräti epäkonventionaalista.

Huumori revitään yleensä Williamsin pidäkkeettömän maanisesta ilveilystä, ääntelystä ja mimiikasta erikseen ja ylipäänsä Morkin yrityksistä ymmärtää Maan meininkiä, ihmisten järjetöntä käyttäytymistä sekä vielä erityisesti amerikkalaista kulttuuria. Hokemaksi asti tarttui Morkin tunnusomainen tervehdys 'Na-Nu Na-Nu'. Hän käytti myös ilmaisua 'K-O' okayn asemasta. Iso osa huumorista oli nimenomaan Williamsin ansiota, koska hänelle jätettiin käsikirjoituksiin usein tyhjiä kohtia improvisoitavaksi.

Ja tämä kaikki koitui ensimmäisellä kaudella jättimenestykseksi. Ohjelma singahti peräti sijalle kolme katsojatilastoissa. Sitten kaikki alkoikin mennä pieleen. Ohjelma ei alun alkujaankaan ollut suunnattu kaikkein vakavimmin televisioon suhtautuville, eikä etenkään vanhemmalle väelle, vaan se oli jossakin määrin nuoriso-orientoitunut. Ohjelma laitettiin kilpailemaan toisia suosikkeja vastaan uusille ohjelmapaikoille, ja sen miehitystä sekä peruskatsantokantaa muutettiin heti toisella tuotantokaudella, ja tuloksena oli putoaminen nöyryyttävälle sijalle 27. Uusia muutoksia, ja sija oli 49. Neljännellä kaudella Mork ja Mindy avioituivat ja saivat lapsen (!), ja lopputulema oli lopulta tilastoissa 60, ja näin ohjelma sai mennä 95:n episodin jälkeen. Meillä ohjelmaa alettiin katsella melko tuoreeltaan vuonna 1978.

Pam Dawberistä emme ole juuri kuulleet sittemmin (vaikkakin hän mm. oli pääosassa sarjassa My Sister Sam, 1986-88), mutta Robin Williamsiin ei ole tämän jälkeen voinut olla törmäämättä. Television puolella hänen ei enää tarvinnut urakoida vakiokiinnityksissä, mutta isolla kankaalla tuloksena on ollut häkellyttävä määrä monenlaisia rooleja; toki koomisia niistä on useakin. Oscar-ehdokkuuksiakin Williamsille on tippunut usein, ja yksi niistä on realisoitunut pystiksi takan reunalle (Good Will Hunting/Will Hunting, 1997). Stand up -komiikan saralla Robin Williamsilla on ollut pitelemätön maine. Onneksi näitä tallenteita jäi todisteeksi Williamsin omaäänisestä talentista hänen kuolemansa jälkeenkin.

Mork: If Holly liked him so much, how come she punched him and told him he was weird.
Mindy: Boys and girls often punch or push or hit each other as a sign of affection.
Mork: Punching and pushing and calling someone names means you like them?
Mindy: Yeah, it can.
Mork: Then the cowboys and Indians are lovers?

Poliisipäällikkö McMillan ja vaimo - McMillan & Wife

Douglas Sirk teki 1950-luvulla sarjan aikansa viihde-elokuvia, jotka elokuvaentusiastit ja filmofiilit ovat sittemmin nostaneet melodraamoina seitsemännen taiteen olennaisiksi osiksi. Yksi Sirkin ykkösrakastajasankareista oli nuori ja komea Rock Hudson, joka nousi pitkälti näiden elokuvien myötä tähteyteen. Hän olikin 1950 ja -60 -luvuilla todella paljon käytetty näyttelijä. 70-luvulle tultaessa tähti oli kuitenkin jo himmennyt, mutta mies itse ei ollut sentään unohtunut, ja hän pääsi nimiosaan uudessa Poliisipäällikkö McMillan ja vaimo/McMillan & Wife (1971-77) -sarjassa.

Kyse oli rikosdraamasta, jossa seurataan san franciscolaisen komisaario Stewart McMillanin ja hänen nuoren vaimonsa Sallyn (Susan Saint James) elämää, joka näyttäisi koostuvan yhtä hyvin muodikkaista hipoista ja hyväntekeväisyystilaisuuksista kuin siinä ohessa myös rikosten ratkomisesta. McMillan-sarjaan on kirjoitettu erityisesti humoristisen side-kick -hahmon osaan poliiseista Charles Enright (John Schuck) sekä pariskunnan palvelusväestä Mildred (Nancy Walker).

Meillä McMillania alettiin katsoa vuonna 1972. Sarja on sekä sävyltään että sisällöltään varsin kevyt mutta viihdyttävä. Sarja nousi aikanaan suosituksi, mutta nyttemmin siinä ei oikein ole aineksia kaivatuksi klassikoksi, jollei sitten haikaile 70-luvun kulttuurisen ajankuvan perään. McMillania pyöritettiin vuoroviikoin Columbon ja Sheriffi McCloudin kanssa, mutta niille se tuntuisi häviävän. Etenkin Columbo voidaan katsoa todellisen klasaristatuksen omaajaksi.

Saint James ja studio eivät päässeet lopulta enää sopimukseen, ja niinpä viidennellä kaudella vaimo kuolee lento-onnettomuudessa, ja ohjelman nimi muutetaan tämän vuoksi lyhyempään muotoon McMillan. Kaikkiaan sarjaa tehtiin kuuden kauden aikana 40 jaksoa, aluksi puolentoista tunnin mittaisina ja loppupuolella kaksituntisina.

Rock Hudsonille tämä jäi viimeiseksi isommaksi hitiksi, mutta otsikoihin hän nousi taas vuonna 1985 vieraillessaan ystävänsä Doris Dayn ohjelmassa. Hän oli varjo siitä entisestä komeasta ykkössankarista ja sydäntensärkijästä minä hänet muistettiin, ja tuolloin hän antoi sananmukaisesti kasvot aids'ille. Juoruja oli liikkunut ja vastanäyttelijät olivat tunteneet hänen salaisuutensa, mutta monille märkiä unia nähneille katsojille Hudsonin homoseksuaalisuus tuli yllätyksenä.

Susan Saint James työllisti itsensä mukavasti myös McMillanin jälkeen. Uusi hitti tuli 1980-luvulla, kun hän aloitti toisessa nimiosassa sitcom-sarjassa Kate & Allie (1984-89). Toisessa nimiosassa oli puolestaan Jane Curtin, joka jatkoi samalla saralla hieman myöhemmin Kolmas kivi auringosta/3rd Rock from the Sun (1996-2001) -sarjassa.

Sheriffi McCloud - McCloud

Don Siegel teki vuonna 1968 Clint Eastwoodin kanssa elokuvan Rautainen Coogan/Coogan's Bluff, mikä puolestaan oli eräänlainen versio vanhasta Tarzan-leffasta Tarzan suurkaupungissa/Tarzan´s New York Adventure (1942). Siegelin elokuvan lähtökohtana oli eräänlainen cowboy suurkaupungissa -teema, ja tätähän olemme sittemmin nähneet erilaisten maalaisjunttien tölmäillessä urbaanissa kulttuurissa, olivat he sitten kotoisin Amerikan peräpitäjistä tahi Australiasta. Siegelin elokuvan yksi kynäilijöistä oli Herman Miller ja hänet mainitaan Sheriffi McCloud/McCloud (1970-77) -sarjan luojana.

Sarjan kehystarinassa sheriffi Sam McCloud (Dennis Weaver) saattaa vankia Uudesta Meksikosta New Yorkiin ja joutuu siellä mukaan hankalan murhatutkimuksen selvittelyyn, ja jää lopulta sille tielleen. Sarjassa läpi käytetty idea onkin sitten kahden kulttuurin törmäys: McCloudin maanläheinen ja selväjärkinen toiminta vastaan kaupungin hektinen, pinnallinen ja kyyninen kulttuuri. Takuuvarmaa kliseistä ajankuvaa. Hahmon junttimaisuutta alleviivataan vielä McCloudin lampaannahkatakilla, narukravatilla, aksentilla sekä cowboyhatulla, mikä saa yhteisön tietysti aliarvioimaan häntä. Sarjan ikonimaisimpia kuvia on McCloud ratsastamassa suurkaupungin vilinässä.

Sarjaan on kirjoitettu myös monista muistakin poliisisarjoista ja elokuvista tuttu alaisen ja pomon välinen jännite. Tässä tapauksessa pomona McCloudilla on kaupunkilainen NYPD:n etsivien päällikkö Peter B. Clifford, jonka J.D. Cannon luonnostelee tunnusomaisella tyylillään. Suurimmassa osassa jaksoja McCloudilla on kuitenkin puolellaan myös ystävä poliisivoimissa, Joe Broadhurst (Terry Carter).

McCloud -sarja nousi suosioon ehkä osittain rotaationsa myötä: sitä pyöritettiin hyvällä sarjapaikalla yhdessä muutaman muun sarjan kanssa. Meillä muistetaan parhaiten kolmen kopla, jonka jäsenet olivat Sheriffi McCloud, Poliisipäällikkö McMillan ja vaimo/McMillan & Wife (1971-77) sekä Columbo (1971-2003). Ohjelmapaikkaa vaihdeltiin hieman sesongeittain, mutta tämä kopla täydennettynä länkkärisarja Hec/Hec Ramsaylla (1972-74) muodosti sunnuntaisin NBC Sunday Mystery Movie -kombinaation, jossa kukin ohjelma vuorotteli samalla paikalla.


Myös McCloudin jaksopituutta vekslattiin vuosien varrella tunnin mitasta puoleentoista sekä aina kahteen tuntiin. Kaikkiaan Sheriffi McCloudia tuotettiin seitsemän kauden aikana 46 jaksoa. McCloudin hahmo tunnetaan nyt tietysti Dennis Weaverin näköisenä, mutta hän ei ollut suinkaan tekijöiden ensimmäinen valinta. Itse asiassa sama kohtalo olla vasta kakkosvalinta Weaverillä oli aikaisemmassa isommassa hitissään, Ruudunsavu/Gunsmoke -sarjassa. Sarjojen uudelleenlämmittelyn hengessä myös Sheriffi McCloud -sarjaa suunniteltiin uudelleenkuvattavaksi 2000-luvun alkupuolella, mutta lopulta suunnitelmista luovuttiin. Suomalaisten ruutukatsojien sydämiin tämä hahmo ratsasti vuonna 1971.

Clifford: He's got an arrest record that goes back to the crib... he's a psychopathic killer.
McCloud: Well, I'll try and stay on his good side.
Clifford: He doesn't have a good side!

Bones

Varmaan voidaan huoleti syyttää ainakin hieman kirjailija Patricia Cornwellia hänen luomastaan Kay Scarpetta -hahmosta, sekä tämän innoittamasta rikostutkintabuumista. Ennen Scarpettaakin asiaa on tietenkin sivuttu, mutta tämän hahmon myötä se tuli muodikkaaksi ja suosituksi. Aiemmin rikosetsivät ja poliisin jalkatyö hoitivat suurimman homman rikostutkinnasta, mutta nyt pensselillä tupsuttajat ja luupin läpi tiiraajat saivat äkkiä pääroolin. Tämän myötä on syntynyt esimerkiksi kokonainen CSI-tuoteperhe muiden samantyyppisten sarjojen kera.

Itse en ole oikein -yrityksistä huolimatta- koskaan päässyt tuon nimenomaisen CSI-valtakunnan makuun, mutta sen sijaan Hart Hansonin kehittelemä Bones (2005-) on toista maata. (En ole sarjaa kylläkään vielä katsonut kovin pitkälle, joten mielipiteeseen pitää aina jättää hieman harkinnanvaraa...) Bones-sarja perustuu löyhästi kirjalija ja rikosantropologi Kathy Reichsin elämään ja tuotantoon. Reichs on luonut kirjasarjan, joka kertoo Temperance Brennan -nimisestä oikeuslääketieteentutkijasta. Televisiosarjaa varten hahmoa ja ympäristöä on muokattu kuitenkin.

Bonesissa Brennan (Emily Deschanel) tutkii rikospaikalta löytyneitä luunäytteitä  Washingtonissa yhdessä tutkijaryhmänsä kanssa. Toimipaikkana heillä on fiktiivinen Jeffersonian Institute (ulkokuvat otetaan Los Angelesissa sikäläisen luonnonhistoriallisen museon luona). Nämä jäännökset hänelle yleensä toimittaa FBI:n erikoisagentti Seeley Booth (David Boreanaz). Mysteerin ratkaisemisessa tarvitaan molempia osapuolia, mutta sarjamaailman lakien mukaisesti pääparin välillä myös kipunoi. Bonesiin on kehitelty kovinkin traditionaalinen viha-rakkaus-suhde kaksikon välille, mutta tässä tapauksessa se toimii oikeasti, ja sarja on muun muassa tästä johtuen nautinollista katsottavaa. Sitä ei ole kirjoitettu aivan ryppyotsaisesti, vaan huumorille ja älyllisille letkauksille on jätetty mukavasti pelivaraa. Toki voidaan sanoa myös, että tietyistä teemoista, kuten Brennanin puutteellisista sosiaalisista taidoista huumoria revitään kovin tiuhaan, eikä toistolta voida aina näin välttyä. Kaiken kaikkiaan pääpari on kyllä hyvä ostos.

Brennanin ryhmän muillekin jäsenille annetaan sarjassa liikkumavaraa ja persoonallisuutta. Tiimissä toimii muiden muassa Angela Montenegro (Michaela Conlin), joka on eräänlainen taiteilija sekä Brennanin ystävä. Montenegro luo pelkkien luunpalasten perusteella uskomattoman (hieman epäuskottavan?) taitavia ja tarkkoja kuvia siitä, miltä vainaja on eläessään näyttänyt. Tohtori Jack Hodgins (T.J. Thyne) on hyönteistutkija, joka tuntee myös niin itiöt kuin kiviaineksenkin. Hän ja Montenegro menevät sarjan edetessä naimisiin. Tohtori Zack Addy (Eric Millegan) on myös mainio hahmo, vaikka ei kolmannen kauden paljastusten jälkeen ole säännöllinen vakiohahmo. Hän tulee instituuttiin alussa jatko-opiskelijana, mutta valmistuu sitten ammattiin.

Bonesin suosio sai tekijät myös aprikoimaan mahdollisuutta spin-off -sarjaan, ja sellainen tehtiinkin nimellä The Finder (2012). Sarja keskeytettiin vain kolmentoista episodin jälkeen. Emosarja sen sijaan elää, voi ja porskuttaa hyvin. Kausia on kasassa jo kymmenen ja jaksoja 195, joten sarjalla on ystävänsä.

Emily Deschanelille tämä Bones on tähän asti suurin juttu, mutta David Boreanazilla (joka oli sarjan ykkösvalinta casting-vaiheessa) on toistasataa episodia pitkä menneisyytensä Angel (1999-2004) -sarjassa sekä Buffy, vampyyrintappaja/Buffy the Vampire Slayer (1997-2003) -sarjassa.

Brennan (toistuva repliikki): "Don't call me "Bones".

Lahjomattomat - The Untouchables

Uudella vauhdikkaalla poliisisarjalla on niin kova maine, että isänikin totesi aina uuden jakson alkaessa, että "Taas saadaan kerätä hylsyjä lattialta". Sarja oli 60-luvun puolivälistä alkaen katsottu Lahjomattomat/The Untouchables (1959-63). Ja kyllähän siinä ruuti kärysi ja paukkupanokset lauloivat.

Sarja perustuu Eliot Nessin ja Oscar Fraleyn samannimiseen kirjaan. Se sijoittuu kieltolainaikaiseen Chicagoon 1930-luvulle, ja kertoo Eliot Nessistä itsestään, tosin kyse ei ole suorasta elämänkerrasta, vaan ennemminkin todellisuuteen pohjautuvasta fiktiosta. Nessiä näyttelee hyvällä otteella Robert Stack. Ness on koonnut itselleen lojaalien miesten joukon, jota kutsutaan nimellä 'Lahjomattomat'.

Kieltolainaikaisen Chicagon mafiaa ei voi mainita ilman Al Caponea, ja hän onkin päässyt myös tähän sarjaan. Hänet tyypittelee Neville 'Laredo' Brand. Capone on kuitenkin vain yksi sivujuonne tarinassa, eikä häntä näy kuin viidessä jaksossa. Mafian uudeksi pomoksi (vastoin todellisuutta) sarjaan kirjoitettiin Frank Nitti (Bruce Gordon), josta näin tulee yksi Nessin porukan päävihollisista.

Sarjassa käytetään kertojaa, joka esittelee illan episodin sekä siinä olevat tärkeimmät näyttelijät, jotka samalla näytetään välähdyksinä. Ääni kuuluu Walter Winchellille, ja dramaattisen alkutunnarin on säveltänyt Nelson Riddle.

Suomessa ei taidettu tietää porusta, jonka sarja sai aikaan Amerikassa. Amerikan-italialaiset, Frank Sinatra etujoukoissa, olivat kovin näreissään kuvasta, jonka sarja heistä antaa tyypillisinä ganstereina. Ehkä tästä johtuen sarjaan kirjoitettiin yksi hahmo lisää Nessille, Enrico Rossi (Nicholas Georgiade). Myös Caponen perhe haastoi ohjelmantekijät oikeuteen nimen luvattomasta käytöstä. Eikä siinä vielä kaikki: Brooklynin satamatyöläisetkin marssivat ohjelman sponsoreita vastaan, koska sarja tyypitteli italialaissukuiset rikollisiin.

Me nautimme täällä viattomasti vain hyvästä jännitysviihteestä ja konepistoolien mäiskeestä. Sarjaa tuotettiin neljä kautta, yhteensä 118 mustavalkoista, 50-minuuttista episodia.

Sarjan kautta kulki pitkä rivi kiertäviä näyttelijöitä, kuten Victor 'King Tut' Buono, Peter 'Columbo' Falk, Martin 'Vaarallinen tehtävä' Landau, Elizabeth 'Vaimoni on noita' Montgomery, Leslie 'Hei, me pamputetaan' Nielsen, Leonard 'Star Trek' Nimoy, Carroll 'Perhe on pahin' Connor, Telly 'Kojak' Savalas ynnä Charles Bronson, James Caan, Robert Duvall, Lee Marvin, Robert Redford ja Lee Van Cleef monien muiden ohella.

Lahjomattomat-kirja tehtiin myös pitkäksi elokuvaksi, jonka ohjasi Brian de Palma Kevin Costnerin näytellessä Eliot Nessiä. Vuonna 1993 yritettiin käynnistää myös uusi tv-sarja, mutta se lopahti toisen tuotantokauden jälkeen.

Maanalainen armeija iskee jälleen - 'Allo 'Allo!

Sotaelokuvat ovat olleet aika ajoin suosiossa, ja on kyseisen genren piirissä syntynyt jokunen elokuvan merkkipaalukin. Television puolella on viime aikoina palailtu sekä toisen maailmansodan aikoihin (Taistelutoverit/Band of Brothers, 2001 ja The Pacific: Tyynenmeren taistelutoverit - The Pacific, 2010) että tuoreempiin taistoihin (Generation Kill, 2008). 1970-luvun alussa meilläkin katsottiin jynkeää vankileirisarjaa nimeltään Colditz (1972-74) ja saman vuosikymmenen lopulla puolestaan jännittävää belgialaisesta vastarintaliikkeestä natsimiehityksen aikana kertovaa sarjaa nimeltään Maanalainen armeija/Secret Army (1977-79).

Jälkimmäisessä sarjassa brysseliläinen kahvilanpitäjä Albert auttaa vastarintaliikettä piilottamaan Luftwaffen alasampumia brittilentäjiä. Sarja oli varsin onnistunut ja tosissaan tehty BBC-draama. Ja juuri siksi se olikin otollinen parodioinnin kohde. Yllättäen parodioijana toimi samainen BBC, ja mikä vielä yllättävämpää: sarja ei jäänyt yhden kauden vitsiksi, vaan juttua venytettiin peräti yhdeksän tuotantokauden mittaiseksi! Vitsi tunnetaan nimellä Maanalainen armeija iskee jälleen/'Allo 'Allo! (1982-92). Suomalaiset muistivat hyvin sarjan alkuperän, kun pääsimme riemuun mukaan 1986.

Maa vaihtui toisen maailmansodan aikaiseen miehitettyyn Ranskaan, ja siellä olevaan René Artoisin (Gorden Kaye) kahvilaan, joka sattuu olemaan sekä vastarintaliikkeen että saksalaisten upseerien suosiossa. Yksi sarjan juonimutkista liittyy saksalaisten kylästä takavarikoimiin esineisiin: maailman ensimmäinen käkikello sekä Van Klompin 'The Fallen Madonna' -maalaus (tunnetaan myös ohjelmassa nimellä 'Langennut madonna jolla on isot ryntäät). Paikallinen komendantti Kurt von Strohm (Richard Marner) suunnittelee kuitenkin pitävänsä aarteet itsellään sodan jälkeen, ja antaa ne Renélle kätkettäviksi. Madonnasta tehdään parikin kopiota, joista yksi löytyy makkaran sisältä. Koska myös Hitler haluaa arvotavarat itselleen, lähettää hän kylään gestapomiehen, Herr Otto Flickin (Richard Gibson), niitä etsimään.

Flickin etsiessä Madonnaa, on René joutunut piilottamaan kaksi avutontaa brittilentäjää kahvilaansa. Tarkoitus on auttaa miekkoset takaisin Englantiin, mutta suunnitelma kariutuu tuon tuostakin. Vastarintaa kylässä johtaa Michelle Dubois (Kirsten Cooke). Yhteydenpitovälineenä oleva radio on piilotettu kahvilan yläkertaan Renén anopin huoneeseen. Radion kutsuessa René vastaa siihen koodinimellään: "'Allo, 'allo, zis is Night'awk, are you receiving me?", mistä ohjelman nimi juontaa juurensa.

René yrittää piilottaa lemmenseikkailujaan vaimoltaan Edithiltä (Carmen Silvera), jonka surkeasta lauluäänestä napsitaan toistuvia nauruja. Renén kiinnostus kohdistuu kahvilan tarjoilijattariin, mutta saksalainen upseeri, luutnantti Gruber (mainio Guy Siner) osoittaa puolestaan kiinnostusta Renéen.

Sarjan henkilögalleria on lopulta varsin monipuolinen, ja tarinakin etääntyy alkuperäisestä parodiasta aivan omille poluilleen. Usein episodit alkavatkin Renén yksinpuhelulla kameralle: "You may be wondering why...". Etäännyttämistä ja huumoria. Huumori on itse asiassa aika monivivahteista sarjassa muutenkin. On hokemia, farssimaisia törmäilyjä, kiirehtimisiä ja väärinkäsityksiä, on verbaalista komiikkaa (joista yksi osa on ilman muuta englanninkielen erikoinen ääntämys, josta klassikko on kyläpoliisi Crabtreen (Arthur Bostrom) toistuva hyvänhuomenen tervehdys 'Good moaning!'), visuaalisia vitsejä, toistuvia tilanteita ja kansallisilla kliseillä irvailua.

Kasaan saatiin hyvä ja kestävä keitos, etenkin jos antaa hahmoille aikaa, eikä kiirehdi tuomitsemaan sarjaa suoralta kädeltä puskafarssiksi. Sitähän se myös on, toki. Ruudusta välittyy mielikuva, että näyttelijät viihtyivät hyvin rooleissaan. Sitä sitten todistaa sekin, että näyttelijät ovat esittäneet roolejaan erilaisina kiertueversioina vuodesta 1986 aina 2000-luvulle saakka.

René (nähtyään Leclercin uusimman valepuvun): Man of a thousand faces, every one the same.

Herra Perrinin uusi elämä - The Fall And Rise of Reginald Perrin

David Nobbs oli yksi kirjoittaja The Two Ronnies (1971-87) -sarjan takana. Nobbs kirjoitti myös romaanin 'The Death of Reginald Perrin'. Hän itse käsikirjoitti tämän kirjansa pohjalta televisiosarjan Herra Perrinin uusi elämä/The Fall And Rise of Reginald Perrin (1976-79) ensimmäisen tuotantokauden, joskin juonen eräitä sivupolkuja pidettiin riskaabeleina televisioon, ja niitä piti siloitella tuottajien vaatimuksesta. Alkuperäinen kirja julkaistiin myöhemmin uudelleen tv-sarjan nimellä, ja myöhemmätkin kaudet ilmestyivät myös kirjamuotoisina ('The Return of Reginald Perrin' sekä 'The Better World of Reginald Perrin').

Sarja kertoo (hieman ennalta-arvattavasti) Reginald Perrinistä, joka on kyllästynyt säännölliseen keskiluokkaiseen ja keski-ikäisen ankeaan elämäänsä. Rutiinit seuraavat päivästä toiseen. Perrin työskentelee Sunshine Desserts -firman myyntipuolen johtotehtävissä, ja joka aamu hän saapuu 11 minuuttia myöhässä toimistoonsa, ja joka aamu hän kertoo eri syyn myöhästymiseensä epäonnistuen samalla sateenvarjonsa naulakkoon laittamisessa. Sarjassa kuluessa näytetään Perrin toistuvasti nousemassa portaita toimistotaloon, jonka oven yläpuolella olevan nimikyltin kirjaimet häviävät yksi toisensa jälkeen.

Sarjassa kuullaan Perrinin sisäisiä ääniä hänen kommentoidessaan ympäristöään. Koko ajan tulee uusia, outoja tuotteita markkinoitavaksi, epäpätevät yes-miehet ympäröivät, ja pomo C.J. (John Barron) hengittää niskaan. Perrin päätyy sanelemaan järjettömiä kirjeitä asiakkaille. Perrin on onnellisesti naimisissa vaimonsa Elizabethin kanssa (Pauline Yates) (joskin kärsii impotenssista), mutta fantasioi silti sihteeristään Joan Greengrossista (Sue Nicholls). Vaimon epäkelvot sukulaisetkin rassaavat herra Perrinin hermoja.

Alkuteksteissä nähdään Reginald Perrin nopeutettuna tulevan rannalle, riisuvan kaikki vaatteensa ja uivan ulapalle, ja näin sarjassa sitten tapahtuukin, kun Reggie kaikkien paineiden alla päättää tehdä lavastetun itsemurhan. Perrin vaihtelee valepukuja ja yrittää löytää uuden elämän, mutta huomaa ensimmäisen kauden lopussa yhä rakastavansa vaimoaan ja palaa tämän luokse uudella henkilöllisyydellään nimeltään Martin Wellbourne.

Toisella kaudella Reggie haluaa päästä tästä uudesta identiteetistään eroon, ja paljastaa todellisen henkilöllisyytensä; vaimolle se tosin ei ole uutinen. Elizabeth menee töihin Sunshine Desserts -yhtiöön ja Reggie sikatilalle, mutta kumpikin saa potkut. Sitten Reginald avaa liikkeen nimeltään Grot, jossa hän myy hyödytöntä roskaa, kuten nelikulmaisia hulavanteita, pyöreitä noppia, pahanmakuisia viinejä, äänettömiä äänilevyjä, kelloja jotka eivät soi, reiättömiä suolasirottimia jne. Kaupasta tulee menestys, mutta Reggie ei ole taaskaan tyytyväinen, vaan haluaa tuhota bisneksen palkkaamalla epäpätevää henkilökuntaa. Kun tämänkään ei auta, päättää herra Perrin taas kadota, tällä kertaa Elizabethin kanssa. Kolmannella kaudella pari avaa uuden Perrins-yhteisön keskiluokkaisille ja keski-ikäisille ihmisille auttamaan heitä tulemaan 'paremmiksi ja onnellisimmiksi ihmisiksi'.

Pääosanesittäjä Leonard Rossiter on aivan omanlaisensa, ruuduntäyttävä persoona, jota ilman tätä sarjaa on aika vaikea edes kuvitella. How ever, Rossiterin jo kuoltua tehtiin sarjaan vielä yksi 'jatkokausi' The Legacy of Reginald Perrin (1996), ja sehän oli jonkintasoinen floppi tuosta ilmeisestä syystä. Erinomainen Leonard Rossiter on Reginald Perrin. Asiaa ei auttanut edes se, että David Nobbs oli itse jatkoa väsäämässä.

Yhdysvalloissa tehtiin sarjasta sovitus nimiosassa sinänsä mainio komedianäyttelijä Richard Mulligan (mm. hervoton kenraali Custer Arthur Pennin Pieni suuri mies/Little Big Man (1970) -leffassa sekä tietysti Burt Campbell Kupla/Soap (1977-81) -sitcomissa). Britanniassa Reginald Perriniin palattiin kuitenkin uudelleen vuonna 2009, kun aiheesta tehtiin uusioversio Reggie Perrin (2009-10) nimiosassa tällä kertaa hyvä Martin Clunes. Meillä alkuperäinen sarja nähtiin vuonna 1980, ja uusi vesio vuonna 2011.

Doc Morrisey: Do you find you can't finish the crossword like you used to, nasty taste in the mouth in the mornings, can't stop thinking about sex, can't start doing anything about sex, wake up with a sweat in the mornings, keep falling asleep during '"Play For Today"?
Reginald Perrin: That's extraordinary, Doc! That's exactly how I've been feeling.
Doc Morrisey: So have I. I wonder what it is? Take two aspirins.

Hilut kintuissa - Porridge

Muutamia vuosia sitten edesmennyt Ronnie Barker, brittiläinen näyttelijä, kirjoittaja, koomikko, tuottaja ja liikemies, on iso nimi Britannian televisiomaailmassa, ja huippuvuosinaan hän voitti useitakin BAFTA-palkintoja.

Barker aloitti teatterin pakeilla, ja huomasi siellä olevansa parhaimmillaan komediallisissa esityksissä. Näissä nimeä saatuaan hän pääsikin siirtymään radion pariin 1950-luvulla, ja 60-luvun alussa myös televisioon ja elokuviin. Läpimurto oli satiirisessa sketsisarjassa The Frost Report (1966-67), jota kirjoittivat Graham Chapman, Marty Feldman ja John Law. Barkerin rinnalla nähtiin David Frost ja John Cleese sekä hänen tuleva yhteistyökumppaninsa Ronnie Corbett. Sarjan erikoisjakso voitti Montreuxin Kultaisen Ruusun.

Barkerin ura jatkui osin samojen kumppanien kanssa uusissa ohjelmissa, ja hän sai myös pari omaa, joista ainakin Hark at Barker'ia (1969-70) esitettiin meillä vuonna 1972 nimellä Isäntänä Ronnie Barker. Vuonna 1971 Ronniet Barker ja Corbett yhdistivät taas voimansa sarjan The Two Ronnies -otsikon alla. Tätä sarjaa kumppanukset jatkoivat pienin katkoin kaksitoista kautta aina vuoteen 1987 (he mm. asuivat välissä vuoden Australiassa veropakolaisina esittäen siellä jo Lontoossa vetämäänsä sarjaan perustuvaa lavashowta Sidneyssä ja Melbournessa). Sarja oli sekoitus sketsejä, lauluja ja tämäntapaista sillisalaattia. Ja menestys. Barker kirjoitti itse suuren osan käytetystä materiaalista, mutta käytti salanimeä Gerald Wiley, jotta itse tekstillä olisi merkitystä, ei sillä kuka sen on kirjoittanut. Barker osoitti taipumusta perfektionismiin muutenkin tässä ohjelmassa, ja hänellä oli varsin tarkka käsitys, miten kukin juttu piti siinä tehdä. Sarjasta tuli kansallinen instituutio, jonka jaksoja katsoi 15-20 miljoonaa brittiä joka kerta.

Aikaa jäi omillekin sooloprojekteille ja vuonna 1973 BBC antoi Barkerille menestyksen myötä suhteellisen vapaat kädet, ja hän iski seitsemän kärpästä yhdellä iskulla eli sarjan Seven of One (1973). Sarjassa oli seitsemän eri tarinaa useilta eri kirjoittajilta. Kaksi niistä herätti enemmänkin kiinnostusta. Ensimmäinen oli Roy Clarken kirjoittama Open All Hours ja toinen Dick Clemantin ja Ian Le Frenaisin Prisoner And Escort. Nämä molemmat ponnistautuivat tästä alustaan kokonaisiksi sarjoiksi.

Prisoner And Escort jalostui sarjaksi Hilut kintuissa/Porridge (1974-77) ja Open All Hours (1976-85) -sarja tunnetaan meillä nimellä Aina auki. Clemant ja Le Frenais jatkoivat myöhemmin omaa menestyksekästä yhteistyötään kirjoittajina mm. hittisarjoissa Lovejoy ja Näkemiin vaan, muru!/Auf Wiedersehen, Pet.

Hilut kintuissa -sarja sijoittuu vankilamiljööseen, ja Barker esittää siinä ovelaa jos kohta kyynistäkin vankia nimeltään Norman Stanley Fletcher. Ainakin sarjan kehys oli siis uutta tilannekomedioissa. Sarja itsessään olikin menestys: sitä katsoi viitisentoista miljoonaa ihmistä, ja kriitikotkin ylistivät sarjaa. Esimerkiksi The Times näki siinä syvempääkin kuvausta: "Sarja näyttää, mitä vankilassa selvityminen vaatii: pieniä päivittäisiä voittoja systeemistä, mikä pitää vangit järjissään." BBC:n mukaan sarja on "one of the most classic British sitcoms ever produced", klassikkokamaa siis. Barker itsekin muistelee Hilut kintuissa -sarjaa parhaimpana työnään. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä muistetuksi pelkkänä Fletcherinä, vaan päätti lopettaa sarjan huipulla, vain kahden tuotantokauden jälkeen ja keskittyä sitten uuteen, Aina auki/Open All Hours -sarjaansa. Tosin Hilut kintuissa sai vuonna 1978 lyhyen spin-off-jatkonsa, kun Fletcher vapautui vankilasta sarjassa Kaidalla tiellä/Going Straight (1978). Suomessa näimme tämän vuonna 1979, kun alkuperäistä sarjaa katsottiin meillä vuonna 1977.

Barker jatkoi vielä muidenkin projektien parissa, ja teki joutsenlaulunaan vuonna 2005 sarjan The Two Ronnies Sketchbook (2005), jossa hän esitti vanhan kumppaninsa Ronnie Corbettin kanssa klassisia sketsejään alkuperäisestä sarjasta uudelleen filmattuina. Viimeinen spesiaaliepisodi  'The Two Ronnies Christmas Sketchbook' esitettiin Ronnie Barkerin jo kuoltua.

Dick Clement ja Ian Le Frenais tutkivat vankila-aihetta etukäteen muun muassa haastattelemalla entistä vankia, joka opasti kaksikkoa vankilaslangissa, rutiineissa, vaatetuksessa jne. Esimerkiksi 'porridge' tarkoittaa brittienglannissa vankeusrangaistuksen suorittamista. Sarjan kantavaksi teemaksi tuli yksilö vastaan systeemi, olkoonkin vaikka kuinka pienessä mittakaavassa tämä pieksäminen tapahtuu.

Sarjan päähenkilö on Ronnie Barkerin esittämä murtovaras Fletcher, joka on tuomion antaneen tuomarin sanoin "an habitual criminal". Fletch lähetetään  HMP Slade -nimiseen vankilaan tuomiotaan istumaan sellikaverinaan hieman naiivi Lennie Goodber (Richard Beckinsale), jota Fletcher toisinaan piikittelee, mutta ottaa myös suojelukseensa. Fletch joutuu usein napit vastakkain sotilaallisen tiukan vartijan, Mr. Mackayn (Fulton Mackay) kanssa. Mackayn virkaveli Mr. Barrowclough (Brian Wilde) sensijaan on sympaattisempi hahmo, jota Fletcher pystyy manipuloimaan.

Tuotantoyhtiöllä oli vaikeuksia löytää sopivaa rakennusta ulkokuviin, ja toisella kaudella se piti taas vaihtaa. Sisäkuvat selleistä, toimistoista ja muualta kuvattiin kuitenkin BBC:n studioilla. Alkutekstijakson ulkokuvat ovat oikeasta vankilasta (Maidstone Prison), mutta sulkeutuvat ovet puolestaan kuvattiin poliisiasemalla. Elokuva on aina palapelien taidetta.

Mackay:  There are only two rules in this prison: 1 - do not write on the walls. 2 - You obey all the rules.

Kyllä, herra ministeri - Yes Minister

Jos Ruutiukot/Dad's Army ja Mennään bussilla/On the Buses osuivat brittihuumorin kovaan ytimeen, niin Monty Pythonin lentävä sirkus/Monty Python's Flying Circus ja Ei yhdeksän uutiset/Not Nine O'Clock News -tyyppiset sarjat vetivät sitä sitten anarkistiseen nonsense-huumorin suuntaan. Mutta olihan vielä älyllinen vaihtoehtokin. Poliittinen satiiri on ollut Britanniassa voimissaan, ja kyllähän me suomalaiset ostimme täysillä radiohupailun Knalli ja sateenvarjo/The Men from the Ministery, jonka Edward Taylor ja John Graham loivat BBC:lle 1960-luvulla. Saman polun toista laitaa tallusteli televisiossa sarja Kyllä, herra ministeri/Yes Minister (1980-84) ja jatkonsa Kyllä, herra pääministeri/ Yes, Prime Minister (1986-88).

Sarja sijoittuu lähes kokonaan kuvitteseen kabinettiministerin Jim Hackerin (Paul Eddington) ministeriöön (Department for Administrative Affairs). Sarjan alussa Hacker tutustuu talon tapoihin rinnallaan henkilökohtainen avustajansa Bernard Woolley (Derek Fowlds) sekä ministeriön vakituinen virkamiessihteeri Sir Humphrey Appleby (Nigel Hawthorne). Uusi ministeri on usein uudistusintoinen, ja tämä puolestaan kauhistuttaa Sir Humphreytä, jonka mielestä asiat rullaavat juuri tällaisenaan parhaiten. Ministerit vaihtuvat, mutta henkilökunta pysyy. Tämä aiheuttaa jatkuvaa törmäilykurssilla oloa sekä juonittelua puolin jos toisin. Bernardin on välillä hankala tasapainoilla molempien osapuolien välillä ja valita lojaalisuutensa kohdetta.

Heti sarjan avausjaksossa Hacker peräänkuuluttaa 'avointa hallintoa', ja sarjan edetessä esityslistalla on muun muassa virkakoneiston karsiminen, tiedonkulun parantaminen, naistyövoiman palkkaaminen, byrokratian vähentäminen, apurahojen kohdentaminen ja niin edelleen. Joskus harvoin sekä Hackerin että Sir Humphreyn edut myös kohtaavat, ja he käyvät yhdessä taistoon oman asemansa puolesta. Status quo säilyy miesten välillä halki tuotantokausien. Hackeria itseä ajaa ajoittainen idealismin puuska mutta yhtä lailla raadollisesti myös huoli omasta poliittisesta tulevaisuudestaan.

Sarjan luojat Antony Jay ja Jonathan Lynn ovat saaneet osaan materiaalia inspiraation oikeasta elämästä ja yhteyksistään polittikan tekijöihin. Mm. jakso uudesta sairaalasta, joka on säästösyistä ilman hoitohenkilökuntaa ja potilaita, perustuu todellisuuteen! Onko se sarjan maineelle hyvä vai huono asia, on toinen juttu, mutta pääministeri Margaret Thatcher mainitsi Kyllä, herra ministerin mieliohjelmanaan. Thatcher jopa esitti aikanaan pienen sketsin yhdessä Eddingtonin ja Hawthornen kanssa.

Sarja oli äärimmäisen suosittu, ja kriitikotkin ylistivät sitä tekijöiden napsiessa palkintoja. Se sai myös toisintoja muissa maissa, ja eräänlaista velkaa tälle sarjalle varmasti maksaa myös Politiikan nappula/The Thick of It (2005-). Näyttämöllekin tehtiin 2010 oma versio Kyllä, herra pääministeristä.

Tässäkin sarjassa luotettiin animoituihin alkuteksteihin. Tällä kertaa itse kuvat eivät liikkuneet, vaan ne olivat Gerald Scarfen karikatyyreja pääkolmikosta, jotka kuvittaja animoi itsevärittyviksi. Alkutekstit alkoivat Big Benistä ja päättyivät Sir Humpreyn kädessä olevaan  Weekly Information Bulletin -lehden kannessa olevaan episodin nimeen. Musiikin on säveltänyt Ronnie Hazlehurst, ja teema perustuu Big Benin kellojen soittoon. "It's the easiest thing I've ever done", kommentoi säveltäjä työtään jälkikäteen.

Sarjan pääkolmikko onnistuu melko mukavasti rooleissaan kukin. Jokainen osaa olla omalla tavallaan vilpitön pyrkimyksissään, ja saa sitä kautta katsojan puolelleen. Toki Kyllä, herra ministeri edustaa myös valmiiksinaurettua, alleviivattuakin monikamerakomediaa, jossa pelataan tuttuudella, vakioilmeillä ja -kaavallakin, mutta se on toisaalta kaikessa satiirisuudessaan myös oivalluksia antavaa ja hieman miettimäänkin laittavaa huumoria. Sarjasta pystyy yhä nauttimaan.

Puolituntisia jaksoja viidessä vuodessa syntyi yhteensä 38 kappaletta. Suomessa Ylen ruotsinkielinen puoli ehätti apajalle ensin ja alkoi esittää vuonna 1982 sarjaa nimellä Javisst, herr minister! Seuraavana vuonna se nähtiin jo suomeksikin tekstitettynä.

Hacker: How many people do we have in this department?

Sir Humphrey: Ummm... well, we're very small...

Hacker: Two, maybe three thousand?

Sir Humphrey: About twenty three thousand to be precise.

Hacker: TWENTY THREE THOUSAND! In the department of administrative affairs, twenty three thousand adminstrators just to administer the other administrators! We need to do a time-and-motion study, see who we can get rid of.

Sir Humphrey: Ah, well, we did one of those last year.

Hacker: And what were the results?

Sir Humphrey: It turned out that we needed another five hundred people.

Mennään bussilla - On the Buses

Jos Ruutiukot edustaakin hieman vanhentunutta komediakäsitystä brittiläisessä tilannekomediassa, niin mitähän tänä päivänä pitäisi ajatella sen aikalaisesta, Mennään bussilla/On the Buses (1969-73) -sarjasta. Kyseinen sarja on niin häpeämättömän seksistinen ja sovinistinen, että se taitaa tänään liikkua camp-osaston muonavahvuudessa. Aikanaan se oli kyllä varsin suosittua ja katsottua viihdettä, myös meillä koti-Suomessa, kun MTV sitä esitti meilläkin vuosina 1971-73.

Sarja kertoo bussinkuljettaja Stan Butlerista (Reg Varney), joka ajaa Luxton & Dictrict Bus Company -firman kaksikerroksisia busseja usein päätepysäkkinään 'Cemetery Gates', hautausmaan portti. Ulkokuvia kuvattiin tiemmä Lavender Hill'in hautausmaan luona, koska Reg Varney itse asui lähistöllä. Stanin kaverina ja bussin rahastajana toimii isohampainen, alati hymyilevä Jack Harper (Bob Grant), jonka hahmo tuli Suomessa niin suosituksi, että hänen kasvoillaan myytiin televisiossa yhdessä vaiheessa Chymoksen Lontoon rae -makeisiakin ("Niin Lonton raita, niin Lonton raita...").

Bussivarikkoa hallitsee, ja erityisesti Stanin virheitä ja lintsailuja vahtii hitlerviiksinen tarkastaja Cyril 'Blakey' Blake (Stephen Lewis) naama alati sitruunalla. Varikolla nähdään satunnaisesti muita rahastajia, kuskeja, korjaamohenkilökuntaa jne., mutta ei ketään varsinaisesti vakiona.

Toinen tapahtumainteriööri on Stanin koti. Ehkä hiven outoa mutta toisaalta draaman tahi komedian lakien mukaista on, että sarjan ainoat naiset, jotka eivät ole sukupuolisen huomion kohteena, löytyvät juuri täältä. Stan on kyllä aikamies, mutta asuu yhä kuria pitävän äitinsä luona (enimmäisellä kaudella Cicely Courtneidge ja siitä eteenpäin meidän tuntemamme  Doris Hare). Lisäksi taloudessa asuu Stanin mahdollisimman epäviehättäväksi stailattu sisko Olive (Anna Karen) sekä tämän kovasuinen mutta hieman nahjusmainen aviomies Arthur (Michael Robbins). Sarjassa pari yrittää saada jälkikasvuakin, mutta Arthurin miehuus asetetaan tuon tuostakin epäilyksenalaiseksi asian jäädessä tuloksettomaksi. Sarjasta syntyneissä elokuvissa heillä sensijaan on lapsia. Tv-sarjan viimeisellä kaudella Arthur ja Olive eroavat.

Poliittisesta korrektiudesta niin kuin me sen käsitämme ei ole sarjassa tietoakaan, mutta omana aikanaan se oli melkoinen hitti. Sarjaa tuotettiin seitsemän kautta (74 jaksoa), ja sen pohjalta tehtiin peräti kolme pitkää elokuvaakin (Mennään bussilla/On the Buses, 1971, Kapina bussissa/Mutiny on the Buses, 1972 ja Holiday on the Buses, 1973). Näistä ensimmäisen kerrotaan ponnahtaneen Britanniassa aikanaan katsojatilastojen ykköseksi ohittaen itsensä James Bondin elokuvassa Timantit ovat ikuisia/Diamonds Are Forever (1971). Rule Britannia!

Sarjaa tuotti London Weekend Television, jonka kiemurteleva logo tuli tämän sarjan myötä meidän kotikatsomoissamme tutuksi, ja johdatti alkuteksteihin. Ne vaihtelivat vuosien varrella, mutta tutuin lienee sellainen animoitu versio (kaudet 3-6), jossa Stan ajaa vihreää bussia pysäkille. Äiti, Arthur ja Olive nousevat kyytiin ja Jack tervehtii bussin oviaukossa. Kun bussi lähtee, mukaan yrittävä Blakey jää sulkeutuvien ovien väliin. Hänen kaatuessaan maahan tulee jalkojen väliin kyseisen episodin nimi.

Sarjan tähdistä ei paljon ole myöhemmin kuulunut. Poikkeuksena Stephen Lewis, jonka kaikki tunnistamme toki ikuisuusseniorisarjasta Vielä virtaa/Last of the Summer Wine (1973-2012) sekä Michael Robbins, joka ahkeroi kymmenissä tuotannoissa ennen kuolemaansa. Tällaisia sarjoja kuin Mennään bussilla ei tehdä enää! Mutta onneksi sarjan tiimoilta löytyy fanclub-toimintaa. Clubin hienolla sivustolla voi seurata  millisekuntien tarkkuudella seuraavan kokoontumisen lähestymistä, ja sitä odotellessa tutustua vaikka viime vuoden tapaamisen dokumentteihin...

Jack: Blimey, what's this?