perjantai 13. lokakuuta 2017

Salama-Santeri - The Quick Draw McGraw Show



William Hanna ja Joseph Barbera olivat animaatio-ohjaajia, jotka hallitsivat Amerikan television lauantaiaamujen animaatiotarjontaa 50-luvun lopulta lähtien. Heidän ensimmäinen ohjelmansa oli vuonna 1957 startannut The Ruff And Reddy Show (1957-60).  Kumppanusten toinen sarja Hakki-koira/TheHuckleberry Hound Show (1958-61) oli jo jonkinlainen menestys.

Kolmantena sarjana Hanna & Barbera tuotti ruutuun potpurin nimeltä Salama-Santeri/The Quick Draw McGraw Show (1959-62). Nimihenkilön seikkailujen lisäksi ohjelmassa oli omat segmenttinsä Pikku Haukulle ja Isä Hauvalle/Augie Doggie and Doggie Daddy sekä etsiväduo Nuuskulle ja Lörpölle/Snooper and Blabber.

Salama-Santerissa keskitytään vanhaan villiin länteen, jossa kaupungin sheriffinä toimii valkoinen hevonen nimeltä Salama-Santeri. Hän on sonnustautunut punaiseen lännenhattuun ja siniseen huiviin, sheriffintähteen sekä asevyöhön. Yhdessä pienen meksikolaisen apulaisensa, sombreropäisen aasi Baba Looeyn kanssa hän yrittää suojella kaupunkiaan lainsuojattomilta. Useimmiten Baba joutuu toimimaan sekä kaksikon aivoina että käsinä.

Salama-Santeri itse on kyllä hyväntahtoinen, mutta jossakin määrin hidasälyinen polle, joka onnistuu kömpelyyttään ampumaan omaan jalkaansa tai räjäyttämään itsensä dynamiittipötköllä. Salama-Santeri saattaa myös pitää halussaan naamaan ammutuksi tulemisen piiriennätystä, ellei se sitten ole yhä Repe Sorsan hallussa? Kaikki television Salama-Santeri –jaksot kirjoitti Michael Maltese.

Tv-sarjassa Salama-Santeri muuntautuu välillä naamiokasvoiseksi El Kapong –nimiseksi alter egokseen, joka on eräänlainen Zorro-muunnelma mustine hattuineen ja viittoineen. "Of all the heroes in legend and song, there's none as brave as El Kabong”. El Kabong yllättää vastustajansa aina roikkuen köydestä, huutaen "OLAYYYYEEEE!" ja iskien sitten vihulaista kitaralla päähän "KABOOOOOONG!" -huudon höystämänä . Selvittämättömäksi mysteeriksi jää, mihin köyden toinen pää on milloinkin kiinnitetty.

Koska Salama-Santeri -tv-sarjaa tehtiin 1950 ja 60-lukujen taitteessa, on sen esikuva ja viitekehys nimenomaan amerikkalaisessa, perinteisessä lännenelokuvassa. Tarinoiden aihiot otettiin populaarikulttuurissa ylimalkaan hyvinkin relevantista ja suositusta western-genrestä, joka oli tuohon aikaan hyvinkin luonteva kehysvalinta myös lasten animaatiosarjalle.

Vaikka Salama-Santeri on hevonen, se kävelee kuitenkin luontevasti kahdella jalalla kuten Babakin. Käsinä Salama-Santerilla on kaviot (ja peukalot!), mutta nimensä mukaisesti se käsittelee niillä erityisen liukkaasti asetta. Santeri itse on piirretty varsin karikatyyrisesti, mutta toisaalta sarjassa on myös realistisemmin piirrettyjä hevosia. Esimerkiksi alkuteksteissä Salama-Santeri kiitää ohjastaen hevosten vetämiä postivaunuja.

Sekä Salama-Santerin että Baban äänet teki Daws Butler. Butler oli paljon käytetty lahjakkuus alallaan. Hänen katalogiinsa kuuluivat kymmenet hahmot, muiden muassa  Ville Vilunen, Pikku-Haukku, Elmo Jetson, Hakki-koira, Lätky-leijona, Niksu-kissa, Vallu-gaattori, Tahvo Soranen ja Jogi-karhu.

Seitsemässä Salama-Santeri –lyhärissä esiintyy myös Snuffles-niminen koira, joka vaatii itselleen koirankeksejä. Kyseisissä kekseissä onkin epäilyttävää potkua, sillä ne saavat Snufflesin halaamaan itseään, kohoamaan ilmaan ja leijumaan sieltä hiljalleen takaisin maan pinnalle. Tämän käsittelyn jälkeen Snuffles on täydessä iskussa auttamaan Salama-Santeria roistojen kiinniotossa. Daws Butler teki myös Snufflesin äänen.

Nuusku ja Lörppö ovat animaatioperinteitä ajatellen varsin epätodennäköinen salapoliisikaksikko, koska Nuusku on kissa ja Lörppö on hiiri. Perinteisesti hauskuus ja jännitys otetaan irti kissojen ja hiirien vastakkainasettelusta, mutta tässä tapauksessa sellaista kitkaa ei ole. Nuusku on tosin periaatteessa toimiston pomo, joka käskyttää Lörppöä toimeksiannoissa. Daws Butler teki molempien äänet.

Pikku Haukku ja Isä Hauva muodostavat kotoisen perheduon. Isä Hauva näyttäisi olevan yksinhuoltaja hieman vilkkaalle ja innokkaalle Pikku Haukulle. Pikku Haukku suhtautuu isäukkoonsa kiintymyksellä ja kutsuu tätä toistuvasti "Dear old Dad" -hellimänimellä. Niin sanotun neljännen seinän rikkominen eli puhuminen suoraan kameralle kuuluu Hanna & Barbera -animaatioiden välineistöön, ja sitä myös Isä Hauva harrastaa toistuvasti, kun hän huokuu ylpeyttä pojastaan ja sanoo katsojille: "Dat's my boy who said dat!" "Augie, my son, my son" on Isä Hauvan huokaus silloin, kun Pikku Haukulla kaikki ei olekaan mennyt ihan nappiin. Koirat on luonnosteltu varsin tyylitellyiksi, mutta niiden lähtökohtana on mäyräkoira. Daws Butler teki Pikku Haukun äänen, ja Doug Young imitoi Jimmy Duranten ääntä Isä Haukussa.

Quick Draw McGraw –lehti ilmestyi Dell Comicsin/Gold Keyn kustantamana 1960-luvun alussa. Tv-sarjan tapaan tarinoissa seikkailivat Salama-Santeri ja Baba, Pikku Haukku ja Isä Hauva sekä Nuusku ja Lörppö. Retu ja kumppanit –lehti syntyi Suomeen vuonna 1965, kun pari vuotta ilmestyneet Jetsonit ja Kiviset ja Soraset –lehdet yhdistyivät kesken sesongin uudeksi Retu ja kumppanit –lehdeksi. Tässä uudessa julkaisussa käytettiin Quick Draw McGraw -lehden materiaalia. Television ja sarjakuvien välillä oli siis selkeä yhteys myös Suomessa. Hyvänä viikkona (esimerkiksi helmikuussa 1963) Suomen TV:n ainoalla kanavalla tuli Salama-Santeri, Topi-Katti sekä Kiviset ja Soraset. (Kuten myös Disneyland, Pikkuväen Pätkis sekä Vemmelsääri ja kumppanit).

Salama-Santeria tuotettiin televisioon kolme kautta, 45 episodia. Sarja oli vuonna 1960 jopa parhaan lastenohjelman Emmy-ehdokkaana, mutta pystin nappasi tuolloin saman yhtiön Hakki-koira.

torstai 12. lokakuuta 2017

Ystävämme Higgins - Our Man Higgins


Kesällä 1951 kuultiin Amerikan radioissa lyhytikäistä It's Higgins, Sir (1951) -kuunnelmasarjaa. Sarjassa seurattiin komediallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen kulttuurin yhteensovittamisen vaikeutta. Sarjan käsikirjoittajan ja ohjaajan Paul Harrisonin harmiksi sen tekeminen lopetettiin muutaman kuukauden jälkeen.

Harrison pääsi kuitenkin palaamaan ideaansa uudelleen, kun ABC-kanava käynnisti uuden Ystävämme Higgins/Our Man Higgins (1962-63) -sarjan kymmenen vuotta myöhemmin.

Sarjan perusideassa tuikiamerikkalainen MacRobertsin ydinperhe (isä, äiti ja kolme lasta) saa talouteensa Skotlannista yllätysperinnön, johon osoittautuu kuuluvan myös hovimestari nimeltään Higgins (Stanley Holloway). Sarja sitten seurailee puolen tunnin annoksina tätä molemminpuolista oudoksuntaa: Higgins yrittä totutella Amerikan kotkotuksiin ja tapoihin ja perhe puolestaan Higginsiin sekä tämän Atlantin takaa tuomaan muodollisempaan kulttuuriin. Kyse on siis sitcom'ista ja sen aivan ydinmehusta.

Aikakauden tapaan vitsit ovat kilttejä ja korrektejakin huolimatta tästä kevyestä tapakoodistoerosta. Myös taustanauru alleviivaa käsikirjoituksen kohokohtia.

Meillä Suomessa sarjaa nähtiin aika tuoreeltaan keväällä 1963, kun Suomen TV esitti sitä yhden jakson kerran kuussa sunnuntaisin parhaaseen katseluaikaan klo 19.

Hyvästä lähtökohdastaan ja tunnelmastaan huolimatta Ystävämme Higgins taisi jäädä vastaavien perhe-sitcomien jalkoihin, koska sitä tehtiin vain yksi tuotantokausi. 34 episodia kuitenkin.

Nimiosan hovimestari Higginsiä näytellyt Stanley Holloway pääsi tyystin erilaiseen rooliin, kun hän vetäisi seuraavana vuonna Alfred P. Doolittlen räsyt yllensä ja loisti My Fair Ladyn elokuvasovituksessa. Tästä roolista hänet ehkä myös parhaiten muistetaan? 'With a Little Bit of Luck?'

Perheen isää näytellyt Frank Maxwell oli urallaan paljon käytetty luottomies. Hän teki kymmeniä ja taas kymmeniä vierailurooleja käytännössä lähes kaikkiin "kultaisen aikakauden" tv-sarjoihin, joskaan muita vastaavia vakituisia kiinnityksiä niihin ei sisältynyt. Perheen äitiä esittänyt Audrey Totter oli leimattu ennen tv-uraansa stereotyyppisen B-luokan elokuvien pahan naisen rooliin, joten tällainen perheenemännän pesti oli hänelle varmasti mieluinen?


tiistai 10. lokakuuta 2017

Huckleberry Hound - The Huckleberry Hound Show

1960-luvun alkupuolella pyöri Suomen TV:ssä Huckleberry Hound/The Huckleberry Hound Show (1958-61) -piirrossarja alkuillasta puolen tunnin viikottaisena kerta-annoksena. Huckleberry on sininen, kahdella jalalla kävelevä koira, joka puhuu vahvalla Etelävaltioiden aksentilla. Tässä vaiheessa ohjelman nimeä ei "suomennettu", mutta myöhemmin tämä koira toki tunnettiin nimellä Hakki-koira. Kenties nimessä haluttiin käyttää hyväksi tunnetumman Huckleberry Finnin mielikuvaa?

Huckleberry Hound kuuluu Hanna & Barbera -animaatioperheeseen, joka luotiin Amerikan lauantaiaamujen tarpeisiin. Se oli yhtiön toinen vastaava sarja. Ohjelma koostuu kolmesta segmentistä. Ensimmäisen pääosassa on sarjan nimikkohahmo, Hakki, joka vaihtaa ammattia ja toimenkuvaansa jaksosta toiseen. Toisen osion tähtenä loistaa Jellystonen kansallispuistossa asusteleva Jogi-karhu (Yogi Bear) ja hänen pienikokoinen kumppaninsa Bobo-karhu (Boo Boo Bear) sekä heidän mieliharminsa puistonvartija Smith (Ranger Smith), joka yrittää estää Jogin eväskorien ryöstöaikeet. Kolmannen seitsenminuuttisen keskiössä on takuuvarma kissa vastaan hiiret -osio, jossa päätähtinä kimmeltävät Vekku, Jekku ja Niksu-kissa (Pixie and Dixie And Mr. Jinks).

Jogi osoittautui lopulta suositummaksi kuin Hakki itse, ja se saikin oman nimikkoshownsa vuonna 1961. Hukki-Hukka (Hokey Wolf) tuotiin tässä vaiheessa emosarjaan Jogin korvaajaksi.

Sarja tuotettiin nimenomaan television tarpeisiin ja se näkyy ainakin varsin yksinkertaisessa piirrosjäljessä ja konstailemattomissa käsikirjoituksissa. Kunkin osion päähenkilöiden äänet teki ääninäyttelijä Daws Butler monen muun hahmon ohella. Niksu-kissan äänessä hän esimerkiksi imitoi Marlon Brandoa ja Jogin äänessä oli vivahteita näyttelijä Art Carneysta.


Huckleberry Hound -ohjelma oli kahdesti ehdolla parhaan lastenohjelman Emmyn saajaksi, ja sen pystin se nappasikin vuonna 1960. Neljä tuotantokautta, 69 episodia.

Suomessa ilmestyi hetken aikaa Hakki-koiran nimikkolehti, mutta kun vuonna 1965 lanseerattiin uusi hybridilehti Retu ja kumppanit, alkoi Hakkikin kavereineen viihtyä sen sivuilla.


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Fargo

Coenin veljekset, Joel ja Ethan, nauttivat jonkinlaista kulttimainetta, ja vaikka kyse on aina sekä maku- että arvostusasioista, niin heistä voinee vähintäin sanoa sen, että he eivät ole urallaan tyytyneet toistamaan samaa sapluunaa. Ellei muutos sitten juuri edusta tätä sapluunaa`?

Toki heitä on ylistetty myös palkinnoilla, ja niiden yhteydessä usein mainitaan elokuva Fargo (1996). Fargo oli seitsemän Oscarin ehdokas, ja se voitti niistä lopulta kaksi. Kuten tunnettua, sijoittuu Fargo Minnesotan lumisiin maisemiin ja kertoo tositarinan autokauppias Jerry Lundegaardin lennokkaasta ideasta rikastua kidnappaamalla oma vaimonsa. Suunnitelma päättyy fiaskoon ja verilöylyyn. No, huolimatta elokuvan väitteestä tarina ei tietenkään ole tosi.

Ideaa venytetystä Fargosta on palloteltu ja kokeiltu aiemminkin, mutta vasta Noah Hawley sai siihen järkeä. Ja järkevin idea oli ilman muuta elokuvan tarinan hylkääminen. Hawley on eräällä lailla jättänyt samannimiseen Fargo-sarjaansa (2014-) elokuvan miljöön ja tunnelman, mutta lähtenyt muuten omille teilleen. Yritys on kannattanut, koska sarja ei jäänyt yhteen kauteen, vaan sitä on haluttu syystä saada lisää.

Ensimmäinen kausi sijoittu piskuiseen Bemidjin kaupunkiin sekä sen naapuriin Duluthiin. Tapahtumien keskiössä on vakuutusmyyjä Lester Nygaard (Martin Freeman), joka törmää kouluaikaiseen kiusanhenkeensä ja saa kohtaamisen tuoksinassa nenäkulmansa auki. Lester menee sairaalaan paikkauttamaan itsensä ja tulee kertoneeksi tapauksesta vieressä istuvalle ventovieraalle. Mies tiukkaa Lesteriltä, haluaisiko hän päästä kiusaajastaan eroon. Mies on Lorne Malvo (Billy Bob Thornton), mystinen palkkamurhaaja, joka tulkitsee Lesterin kehonkielen tarkoittavan 'kyllä'.

Malvo laittaa toimeksi, ja myös Lesterin päässä napsahtaa. Kun käsillä on osuvasti vasara, ja vaimo nalkuttaa, päättää Lester iskeä tilaisuuteen kiinni. Myöhemmin hän panikoi ja ottaa yhteyttä Lesteriin, minkä seurauksena on yhä lisää ruumiita.

Kuolemantapauksia alkaa tutkia hieman hidas, mutta uuttera ja aloitekykyinen varasheriffi Molly Solverson (Allison Tolman), jonka epäilyt kohdistuvat muiden viattomana pitämään Lesteriin. Jutun tutkinnassa Molly tutustuu Duluthin konstaapeli Gus Grimleyyn (Colin Hanks), joka ei tunne oloaan aivan kotoisaksi poliisina. Hän haluaisi isona olla postinjakaja.

Tämä nelikko klaaraa päärooleissaan kerrassaan nautittavalla tavalla. Sarja ja sen hahmot tasapainottelevat absurdiuden ylilyöntien ja uskottavuuden briljeerauksen välillä täydellisesti. Kun heidän lisäkseen sarja on miehitetty lukuisilla loistavilla sivuhenkilöillä, saa katsoja makeaa silmien täydeltä. Bob Odenkirk (Better Call Saul, Breaking Bad, Ensisilmäyksellä, Saturday Night Live) tekee poliisipäällikkö Bill Oswaltin pienillä eleillä, Adam Goldbergin Mr. Numbers ja Russell Harvardin Mr. Wrench muodostavat klassisen maukkaan rikollisduon, joka kesksutelee viittomin. Oliver Plattin (Viimeistä päivää, Bored to Death, West Wing) esittämä lumihangesta rikastunut liikemies Stavros Milos on varmaa työtä. Glenn Howertonin (Elämää Philadelphiassa)kömpelö kiristäjä Don Chump on nappirooli. Keith Carradinen (Dexter, Deadwood, Rouva ministeri) näyttelemä Mollyn ontuva isä on takuuvarmaa työtä. Hömelöt FBI-agentit Budge (Keegan-Michael Key) & Pepper (Jordan Peele) ovat aivan huikeita ajoituksessaan ja ilmeissään. Ja niin edelleen.

Fargon tyylilaji rikosdraama, mutta sitä tehdään koko ajan hienoinen huumori pinnassa eikä rajun purskahteleva väkivaltakaan ole siinä lainkaan vierasta. Häveliääseen tapaan paljas pinta sen sijaan loistaa silmiinpistävästi poissaolollaan, vaikka kuvissa siihenkin olisi mahdollisuus. Vaikka television historiassa on ollut useitakin eksentrisiä pikkukaupunkeja asujamineen, niin kyllä Fargon maailma on aivan omanlaisensa ja nappaava.

Siksipä sarjaa on jatkettu, vaikka itse tarinaa ei olekaan jatkettu suoraan siitä, minne se ykköskauden jälkeen jäi. Kakkoskaudella siirrytään ajassa vuoteen 1979, ja kolmoskausi puolestaan sijoittuu vuoteen 2010. Emmyjä sarja on voittanut pienen kassillisen ja pari Golden Globe -pystiäkin.

Lester Nygaard: Aw, heck!

tiistai 4. lokakuuta 2016

Happyish

Komediasarjat elävät ja voivat hyvin, ja tällä hetkellä niitä tarjotaan laidasta laitaan. Löytyy perinteistä perhesitcomia ja löytyy satiiria tahi mustaa huumoria. Televisio on runsaudensarvi. Todennäköisesti silti ne kaikkein oudoimmat ja kahjoimmat sarjat ovat jääneet tuottajien roskakoriin?

Happyish (2015) on huiman hyvä sarja, jota on kuitenkin varsin hankala määritellä. Eikä se ehkä määrittelyjä kaipaakaan.

Sarjan luoja on Shalom Auslander, jonka filmografian Happyish muodostaa käytännössä kokonaan. Toivottavasti asianlaitaan tulee kuitenkin muutos! Auslander on joka tapauksessa sekä tuottanut että kirjoittanut tämän sarjan (alkuperäiseltä nimeltään Pigs in Shit).

Happyish-sarjan pääosassa on Paynen perhe. Nelikymppinen Thom Payne toimii luovana johtajana mainostoimistossa, kun sen johtoon astuvat uuden ajan tuulahduksena häntä parikymmentä vuotta nuoremmat ruotsalaispomot Gottfrid (Nils Lawton) ja Gustaf (Tobias Segal). Kyynisesti ja sarkastisesti maailmaan suhtautuva Thom ei ota sitä hyvin vastaan. Thomia näyttelee kertakaikkisen osuvasti Steve Coogan (Sylkiäiset, Kukkona tunkiolla show ja monet muut Alan Partridge kuviot, The trip - matkamiehet Brydon ja Coogan ym.). Coogan on hyvin uskottava epämukavuusalueellaan.

Alunperin Auslander toivoi rooliin Philip Seymour Hoffmania, joka näyttelikin pilotin. Hoffmanin kuoleman jälkeen sarja kuitenkin hyllytettiin. Tuotantofirma Showtimen pomo piti ideasta kuitenkin niin paljon, että hän käynnisti kehittelytyön uudelleen, ja useitakin isoja nimiä palloteltiin ennen päätymistä Steve Cooganiin.

Thomin vaimo Lee (Kathryn Hahn) on taiteilija, joka kamppailee tämän taiteilijuuden sekä äidin roolien välillä. Pariskunnalla on yksi lapsi Julius (Sawyer Shipman).

Mitä onni on? on sarjan iso kysymys. Sitä Thomkin pohtii esittäessään tervejärkisiä kommenttejaan ja kyseenalaistuksiaan katsoessaan maailmaa mainosten, brändäysten ja pintaliitoisten twiittausten läpi. Onko kaikki vaivan arvoista? Thom on aika pettynyt mies. Kun onnea ei voi oikeasti saavuttaa, pitää tyytyä onnenkaltaiseen. Pitää tyytyä siihen, mitä on.

Happyish ei siis ole pelkkää hattaraa, vaan sen monitasoiseen käsikirjoitukseen on kirjoitettu kritiikkiä nykymaailmaa (ja eritoten tietysti mainosten näyttämää maailmaa) kohtaan. Kaikki tämä intoilu viimeisimpien villitysten perään, teknologiauskovaisuus ja touhuaminen sosiaalisessa mediassa. Thom ei asemastaan huolimatta ymmärrä sitä. Käsikirjoituksessa on paljon substanssia. Toinen asia on sitten se, jakaako katsoja tämän käsityksen tekijöiden kanssa vai ei? Ja ymmärtääkö hän, ja ymmärtääkö hän oikein tekijöiden ajatukset?

Voi siis sanoa (ja olla oikeassa), että näitä pyristeleviä, kyynisiä, maailmantuskaa ja ähkyä ekstintentiaalisesti potevia keski-ikäisiä (miehiä) on jo nähty kyllin. Se ei ole tuoretta an sich.  Ei olekaan. Kyse on kuitenkin Thomin syvemmästä persoonasta, ja ensimmäisen kauden edetessä paino hieman siirtyy työelämästä perhe-elämän puolelle. Ja siihen onnen käsitteeseen. Sarja pallottelee myös inhimillisten kipupisteiden kanssa. Lisäksi kyse on aina myös näyttelijöistä. Miten he klaaraavat roolinsa? Ovatko he uskottavasti sisällä siinä, mitä esittävät? Ja, onko heillä rooliin tarvittava karisma?

Mielestäni Steve Coogan on erinomainen valinta Thomin rooliin. Hänellä on siihen riittävästi katu-uskottavuutta ja ulkopuolisuutta (, mitä tietysti brittiaksenti korostaakin). Lisäksi Kathryn Hahn on aivan suurenmoinen Leen nahkoissa. Sarja on ylipäätään miehitetty erinomaisesti. Esimerkiksi Thomin pitkäaikaista ystävää ja pomoa näyttelee osuvasti Bradley Whitford (West Wing). Sivuroolissa ohjaaja Rob Reiner (Perhe on pahin) näyttelee - mainosohjaajaa.

Koska Happyish ei ole erityisen suoraviivainen mainstreannaurattaja, jakaa se ihmisten mielipiteet. Tai ei se edes jaa; Happyish sai aivan tavattoman vaatimattomat katsojaluvut Amerikassa, joten sen taru loppui yhteen kauteen. Se ei siis onnistunut brändäämään itseään. Vai onnistuiko sittenkin?

Jaksojen otsikot on nimikoitu omaperäisellä tavalla. Esimerkiksi ykkösepsiodi: "Starring Samuel Beckett, Albert Camus and Dr. Alois Alzheimer" ja nelosepisodi: "Starring Sigmund Freud, Charles Bukowski and Seven Billion Assholes". Ja tätä rataa...

Yksi sesonki, 10 episodia.


"Things have changed, Thom. Thinking is not as important as tweeting."

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Jesse James - The Legend of Jesse James

Jos nykyään ihmisten sivistys koostuu erilaisista sisäkkäisistä ja toisiaan hipaisevista kuplista, satunnaisista postauksista, lööpeistä ja wikipedia-sitaateista, eivät asiat aikaisemminkaan olleet juuri paremmin. Erilaiset uskomukset ja kansanviisaudet määrittivät vahvasti elämää. Tieto oli itsessään arvokasta, mutta sitä oli vähemmän ja se oli hankalammin saatavilla.

Ihmisten maailmankuvaa ja sivistystä väritti ja muokkasi myös populaarkulttuuri, ja populaarikulttuurin kentällä uusi ihmelaite televisio oli isossa asemassa 60-luvulla. Se oli vahva ja merkittävä vaikuttaja vaatimattomallakin tarjonnallaan.

Heinäkuussa 1966 tehdyn Suomen Gallupin tuloksen mukaan Mainos-TV:n suosituimmat ohjelmat olivat miesten mielestä: 'Kuuma kesä', 'Sisarukset', 'Jesse James', 'Me Tammelat' ja 'Vaimoni on noita'. Naisten listan viiden kärki oli: 'Kuuma kesä', 'Sisarukset', 'Me Tammelat', 'Jesse James' ja 'Kuka on kuka'.

Listat näyttävät aika samankaltaisilta, ja huomionarvoista on ilman muuta se, että kumpaankin listaan mahtuu yksi länkkärisarja. Länkkärit olivat tietysti tuohon aikaan jo suosittua peruskauraa ylipäätään myös Suomen televisiossa.

Jesse James/The Legend of Jesse James (1965-66) -sarja toi pääosassaan ruutuihin siis tuon tunnetun roiston, Jesse Woodson Jamesin. Jesse Jamesista on tehty lukuisia tutkimuksia ja kirjoitettu kasapäin elämänkertoja, ja mikään kovin puhtoinen sankarihahmo hän ei niiden perusteella ole. Ehkä jopa päinvastoin.

Legendaarinen hänen hahmonsa kuitenkin on, ja tätä legendaa on sitten venytetty niin valkokankaalla kuin televisioruudussakin moneen suuntaan. Tähän sopii tottakai sitatti John Fordin elokuvasta 'Mies joka ampui Liberty Valancen': "When the legend becomes fact, print the legend."

Imimme ja opimme siis 1960-luvulla perustietomme Jesse Jameksesta tästä sarjasta. Historiallisesta kannalta ongelma on siinä, että Jesse James -sarja tekee päähenkilöstään jonkinlaisen romantisoidun Robin Hood -hahmon, ja sellaiseksi hän siis jäi katsojien uskomuksissa, jotka muuttuvat aikaa myöten faktaksi. Näin ihmisaivoilla on tapana toimia. Sekä ostaa James-merkkisiä Mattisen Teollisuus Oy:n farmarihousuja (, jotka tosin olivat saanet nimensä jo vuonna 1959 legendaarisen James Deanin mukaan... Toisaalta; James Deania ja tulevaa Jesse James -sarjan tähteä verrattiin myös toisiinsa.).

Sarjassa roistoiksi nostetaan ahneet pankiirit ja pöyhkeät rautatieherrat, joiden valtaa ja mielivaltaa vastaan Jesse James veljineen taistelee heikomman väestön puolella. Nimiroolia näyttelee Christopher Jones, Broadwaylla aloittanut näyttelijä, joka avioitui vuonna 1965 Susan Strasbergin (maineikkaan Actors studion taiteellisen johtajan Lee Strasbergin tytär) kanssa ja siirtyi Hollywoodin aloittamaan Jesse James -tuotantoa. Susan Strasberg myös vieraili yhdessä Jesse Jamesin episodissa.

Jessen Frank-veljeä näyttelee Allen Case, joka oli näytellyt vierailuroolien lisäksi pääosassa Henry Fondan parina aiemmassa lännensarjassa The Deputy (1959-61). Kolmatta pitkäaikaista kiinnitystä ei televisioon enää seurannut.

Sarja koostui vajaan puolen tunnin mittaisista mustavalkoisista episodeista ja se oli varsin viihdyttävä. Vaikka tarinat olivat aika standardeja ja simppeleitä, olisi nuori katsoja (ja gallupin mukaan myös varttunutkin!) seurannut sitä pitempäänkin, mutta kotimaassaan se joutui ilmeisesti liian kovaan kilpailuun, kun samaan aikaan tulivat sekä Lucy Show että Tohtori Kildare. Molemmat myös meillä toki suosittuja sarjoja. Jesse James oli joka tapauksessa kisan häviäjä, eikä sarjaa sitten tehty yhtä kautta enempää. 34 episodia.

Sarjan taustalta löytyy kiinnostava nimi: Don Siegel, joka toimi Jesse Jameksen tuottajana, ja hän myös ohjasi sarjaan yhden episodin ('Manhunt', 1965). Siegelillä on mittava ja menestyksekäs filmiura, josta löytyy kytköksiä myös länkkäreihin.

Sarjan vierailijalistasta on mukava poimia myös meidän oma Albert Salmemme (brooklyniläissyntyinen suomalaisvanhempien poika, joka myös opiskeli aikoinaan Actors Studiossa ja harmi kyllä kieltäytyi miespääosasta Bussipysäkki-leffassa) tai Kurt Russell, Slim Pickens, George Kennedy, Dennis Hopper, John Carradine, Charles Bronson, John Cassavetes, Jack Elam...

Alkutekstijakso on tehty staattisin piirroskuvin, joissa vaihtelevat lännenkuvastosta tutut elementit kuten aseet, hevoset, postivaunut, ryöstöt, naamioidut miehet, junat, pankit ja etsintäkuulutukset.




Jesse James, Jesse James.
He was cursed with a quick and restless gun. Jesse James!
And he played the game that no man ever won. Jesse James!
But his killin' turned him cold, he grew bitter, he grew bold
And he fought the world with a gold and hungry gun.

Gold and hungry gun,
Gold and hungry gun,
Blasting flame, a lasting shame,
On the man with a hungry gun.

Jesse James, Jesse James.

torstai 15. syyskuuta 2016

Se sketsishow - The Sketch Show

Nykyään ei juurikaan tehdä perinteisiä sketsiohjelmia. Ehkä niiden aika on ohi tai ehkä nekin seuraavat omia syklejään, jotka tulevat, menevät pois ja tulevat taas. Tosin koko television konsepti ja tulevaisuus on toki sekin ollut vaakalaudalla jo iät ajat.

Rehellinen, juoneton sketsishow kuitenkin puolustaa paikkaansa ihmisten viihdyttäjänä. Etenkin hyvintehty sketsishow.

Kuinka ollakaan, tällainen täydellisen onnistunut tuotos on olemassa, ja kuinka ollakaan - sen nimi on Se sketsishow/The Sketch Show (2001-03). Se sketsishow on brittituotantoa. Siellähän nämä hommat on osattu vuosikymmeniä.

Ohjelman tähtinä on hyvä viisikko: Lee Mack, Ronni Ancona, Jim Tavaré, Karen Taylor ja Tim Vine. Toisella kaudella Ronni Ancona lähti tekemään toista komediasarjaa (imitaatiohuumorisarja Alta lipan), ja tilalle tuli Kitty Flanagan. He suoltavat sarjan jokaisessa episodissa hurjan määrän sopivan lyhyitä sketsejä.

Sketsit eivät oikeastaan perustu tyypittelyyn eivätkä totisesti hassuihin maskeerauksiin ja vetimiin, vaan ennemminkin arjen teräviin huomioihin. Sketseissä yksinkertaistetaan ja kärjistetään tietysti, välillä mennän absurdiuden puolelle, mutta merkillisen toimiva ja ehdottoman naurattava sarja on (yhä). Kirjoittamisen ja esittämisen taso ei juuri notkahtele tässä runsaudensarvessa.

Sarjan kirjoittajina on toiminut viitisenkymmentä kirjoittajaa (mukaan lukien muun muassa niin näyttelijät itse kuin muuan Ricky Gervaiskin). Aihealueet poukkoilevat moneen suuntaan, mutta hauskuus yhdistää tätä muutoin epäyhteismitallista sillisalaattia. Kukin näyttelijä tuo sketseihin oman erityisen persoonansa, mutta kukaan ei silti jyrää toisia, vaan antaa tilaa.

Erikoista onkin, että tätä ei koskaan tehty kahta kautta enempää. Se sketsishown ensimmäinen tuotantokausi voitti parhaan komediasarjan BAFTAn, mutta toisen kauden katsojalukujen takia ohjelma lopulta keskeytettiin, ja sen viimeiset jaksot jätettiin näyttämättä. Kelsey Grammer yritti Frasierin jälkeen tuoda formaatin Amerikkaan (Lee Mack mukana), mutta tätä versiota ei tehty kuin kuusi jaksoa. Adaptaatioita on tehty myös moniin muihin maihin, kuten Italiaan, Indonesiaan, Saksaan ja Kreikkaan.

Kaksi kautta, 16 episodia.